23.10.2002

Asian tausta

A oli syntynyt vuonna 1982. Hänen äitinsä oli kuollut vuonna 1993. A oli saanut äitinsä ryhmähenkivakuutuksen perusteella vakuutuskorvausta 29 000 markkaa. A:n isä ja holhooja B oli tammikuussa 1994 ostanut näillä A:n varoilla henkilöauton. A oli merkitty ajoneuvorekisteriin auton omistajaksi ja B sen haltijaksi. Auton hinta oli ollut 30 000 markkaa. B oli A:n puolesta tehnyt autoa koskevan autovakuutussopimuksen 2.2.1994. A oli asunut samassa taloudessa B:n kanssa.

B oli kuljettanut kyseistä autoa vuonna 1996 nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus ajon jälkeen oli ollut 2,12 promillea olosuhteiden ollessa sellaiset, että teko oli ollut omiaan vaarantamaan toisten turvallisuutta. Auto oli tieltä suistumisen ja puuhun törmäämisen seurauksena vaurioitunut korjauskelvottomaksi. B oli menettelynsä johdosta tuomittu rangaistuksen muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta ja törkeästä liikenteen vaarantamisesta sekä velvoitettu korvaamaan A:lle vaurioituneen auton arvona 33 000 markkaa.

A oli tehnyt vakuutusyhtiölle korvaushakemuksen ajoneuvon vaurioitumisen johdosta. Vakuutusyhtiö oli evännyt vakuutuskorvauksen sillä perusteella, että B oli aiheuttanut vakuutustapahtuman törkeästä huolimattomuudesta ja hänen alkoholin käyttönsä oli vaikuttanut vakuutustapahtumaan. Ottaen huomioon B:n korkean promillemäärän ja muut olosuhteet korvaus oli evätty kokonaan. B oli vakuutussopimuslain 33 §:ssä tarkoitetulla tavalla samastettu auton omistajaan A:han.

Kanne Rovaniemen käräjäoikeudessa

A vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle vakuutuskorvausta autovakuutukseen perustuvasta henkilöauton vaurioitumisesta 33 000 markkaa laillisine korkoineen. Lisäksi A vaati oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 9 129 markalla korkoineen.

Kanne perustui siihen, että vakuutusyhtiö oli evännyt vakuutuskorvauksen aiheettomasti. Korvauspäätöstä ei voitu pitää myöskään kohtuullisena alaikäisen A:n kannalta. Hän ei 14-vuotiaana ollut voinut käyttää autoa itse eikä tosiasiallisesti osallistua auton hallintaan eikä vaikuttaa sen käyttöön tai määrätä siitä. B oli käyttänyt autoa oman tahtonsa ja tarpeittensa mukaisesti tarvitsematta ja pyytämättä A:n suostumusta. B ei ollut osallistunut auton hankintaan tai sen rahoitukseen. Näissä olosuhteissa A ei ollut voinut millään tavoin myötävaikuttaa syntyneeseen vahinkoon eikä hän ollut edes ollut tietoinen niistä olosuhteista, joissa B oli autoa kuljettanut. Tämän vuoksi vakuutusyhtiön ratkaisu johti A:n kannalta täysin kohtuuttomaan ja epäasianmukaiseen tulokseen.

Asiassa oli riidatonta, että B ei vakuutuksenottajana olisi ollut oikeutettu vakuutuskorvaukseen.

Vastaus

Vakuutusyhtiö vaati, että kanne hylätään kokonaisuudessaan. Lisäksi vakuutusyhtiö vaati oikeudenkäyntikulujensa korvaamista 26 825,20 markalla korkoineen.

Vaatimus perustui siihen, ettei A:lla ollut oikeutta vakuutuskorvaukseen, sillä A:n vahingon aiheuttanut isä B ja A tuli vakuutussopimuslain 33 §:n perusteella samastaa. Ensinnäkin B oli ollut A:n suostumuksella vastuussa autosta.

Toisekseen B oli asunut A:n kanssa samassa taloudessa ja käyttänyt autoa yhdessä A:n kanssa. Näin ollen korvaus B:n aiheuttamasta vahingosta tuli vakuutussopimuslain 30 §:n perusteella kokonaan evätä. Kohtuullistamiselle ei ollut perustetta, koska lakia ei voitu vaatia kohtuullistettavaksi.

Auton vaurioitumisen johdosta esitetyn korvauksen määrä 33 000 markkaa ja korkovaatimus olivat määrällisesti riidattomia.

Käräjäoikeuden tuomio 22.3.2000

Vakuutusyhtiö oli väittänyt, että B oli ollut A:n suostumuksella vastuussa autosta. Vakuutussopimuslain esitöiden mukaan suostumuksella tarkoitetaan vakuutetun antamaa lupaa auton kuljettamiseen tai muuhun käyttämiseen (HE 114/1993 vp., s. 47).

Autoa ostettaessa voimassaolleen holhouslain 20 §:n pääsäännön mukaan A:lla ei ollut ollut oikeutta määrätä omaisuudestaan. Auton hallinnasta ja käytöstä päättäminen ei ollut ollut sellainen lainkohdan tarkoittama olosuhteisiin nähden tavanomainen sekä merkitykseltään vähäinen oikeustoimi, joka olisi ollut A:n itsensä päätettävissä. Kysymyksessä ei myöskään ollut ollut pykälän 2 momentissa mainittu, A:n omalla työllään ansaitsema omaisuus, josta hänellä olisi ollut oikeus itse päättää. A:lla ei siten ollut ollut oikeutta itse pätevästi antaa isälleen lupaa auton omakohtaiseen hallintaan ja yksityiskäyttöön.

B ja A olivat kertoneet, ettei A ollut tullut edes tietämään sitä, että hän oli omistanut auton. Hän ei siten myöskään ollut voinut antaa mainittua tahdonilmaisua.

Holhoojan ominaisuudessa B:llä oli ollut holhouslain 35 §:n nojalla oikeus antaa vajaavaltaisen puolesta autoa koskevia tahdonilmaisuja ja tehdä omistajaa sitovia oikeustoimia. Auton hallinnasta ja käyttämisestä päättäminen ei ollut ollut sellainen oikeustoimi, johon B olisi tarvinnut holhouslain 39 tai 40 §:n tarkoittaman tuomioistuimen tai holhouslautakunnan luvan.

Holhouslain 35 §:n 2 momentin mukaan holhooja ei kuitenkaan saanut edustaa vajaavaltaista oikeustoimessa, jonka toisena osapuolena oli holhooja itse. Lain 65 §:n 1 momentissa säädettiin puolestaan, että asiassa, jossa holhottavan etu oli ristiriidassa tai saattoi joutua ristiriitaan holhoojan edun kanssa, oli määrättävä uskottu mies valvomaan holhottavan etua. B:llä ei siten ollut ollut oikeutta pätevästi A:n puolesta antaa itselleen auton pysyvää hallintaoikeutta ja suostumusta yksityiskäyttöön.

Asiassa oli jäänyt näyttämättä, että A:n puolesta olisi pätevästi annettu B:lle lupa auton hallintaan ja yksityis- ajoihin, josta riidattomasti oli ollut kysymys, kun B oli lähtenyt ajelulle onnettomuusyönä.

Vakuutusyhtiö oli myös väittänyt, että vakuutussopimuslain 33 §:n 3 kohdan samastamissäännös toteutui, koska B oli asunut A:n kanssa samassa taloudessa ja käyttänyt autoa yhdessä tämän kanssa. Yhteistaloudessa asuminen oli riidaton seikka, mutta yhteiskäyttöä koskeva kysymys oli riitautettu.

B:llä oli ollut holhoojan asemaan perustuva oikeus hallita ja käyttää autoa vajaavaltaisen tarpeisiin. Mainittu asema ei ollut oikeuttanut auton yksityiskäyttöön. Holhooja ei ollut voinut vajaavaltaista sitovasti perustaa itselleen sanottua oikeutta, koska kysymyksessä oli ollut edellä mainittu ristiriitatilanne eikä hallinnan luovutusta ja yksityiskäyttöä koskevassa asiassa holhottavaa ollut edustanut uskottu mies. B:n merkitseminen ajoneuvorekisteriin ajoneuvon haltijaksi ei ollut korjannut pätemättömyyttä.

Holhoojan ominaisuudessa B oli kuljettanut A:n omistamaa autoa tämän tarpeisiin. Ainakin onnettomuusyönä B oli käyttänyt autoa myös yksityisajoihinsa, mutta yksityiskäyttö ei ollut ollut A:ta laillisesti sitovaa, koska sitä oli rasittanut holhoojan edustusvallan puutteesta johtunut pätemättömyys.

Vakuutussopimuslain 33 §:n samastamissäännös merkitsee poikkeusta vahinkovakuutuksen periaatteesta, jonka mukaan kukin vakuutettu on vastuussa vain omasta menettelystään (HE 114/1993 vp., s. 46). Säännöksen poikkeusluonteesta johtui, ettei ollut syytä tulkita pykälän 3 kohdassa mainittua yhteiskäyttöehtoa laajentavasti vakuutusyhtiön eduksi tapauksiin, joissa puuttui omistajatahon pätevä suostumus.

B:n autonhallintaa yksityiskäyttäjänä oli rasittanut edellä mainittu puute. Hänen omaan lukuunsa tapahtunut ja onnettomuuteen johtanut yksityisajonsa ei oikeudelliselta perusteeltaan ollut liittynyt sitovalla tavalla vakuutuksenottajaan. Yhteiskäyttö B:n yksityisajoihin nähden ei ollut toteutunut eikä vakuutussopimuslain 33 §:n 3 kohdassa mainittu tunnusmerkistö täyttynyt.

Kanne hyväksyttiin ja vakuutusyhtiö velvoitettiin korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 9 129 markalla.

Asian on ratkaissut laamanni Ilpo Aapola.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 13.6.2001

Vakuutusyhtiö valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista.

A vastauksessaan kiisti muutosvaatimukset ja vaati oikeudenkäyntikulujensa korvaamista hovioikeudessa 5 490 markalla korkoineen.

Hovioikeus lausui perusteluinaan seuraavaa:

A on ollut vahingon tapahtumahetkellä 14-vuotias. Vajaavaltaisuutensa vuoksi A ei ole voinut antaa vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua suostumusta isälleen B:lle käyttää hänen omistamaansa moottorikäyttöistä ajoneuvoa. Näin ollen B:tä ei voida mainitun lainkohdan nojalla samastaa A:han.

Vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdan soveltaminen edellyttää, että samastettava henkilö asuu vakuutetun kanssa yhteisessä taloudessa ja käyttää vakuutettua omaisuutta yhdessä vakuutetun kanssa. Yhteisessä taloudessa asuminen on tässä asiassa riidatonta. Yhteiskäytön osalta hovioikeus katsoo kuten käräjäoikeuskin, että yhteiskäyttäjiä voivat olla ainoastaan ne, jotka käyttävät ajoneuvoa luvallisesti ja yhteisymmärryksessä vakuutetun kanssa. Koska A on ollut vahingon tapahtumahetkellä 14-vuotias, hän ei ole voinut vajaavaltaisuudestaan johtuen hyväksyä tai antaa isälleen lupaa auton yhteiskäyttöön. Tämän vuoksi A:ta ja B:tä ei voida pitää mainitun lainkohdan tarkoittamina vakuutetun omaisuuden yhteiskäyttäjinä eikä B:tä tälläkään perusteella voida samastaa A:han.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Lisäksi vakuutusyhtiö velvoitettiin korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 5 490 markalla korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teuvo Peltoniemi, Marianne Wagner-Prenner ja Ritva Keskinen. Esittelijä Janne Anttila (mietintö).

Viskaali Anttila lausui mietintönään seuraavaa:

Vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, mitä säädetään vakuutetusta, kun kysymys on vakuutustapahtuman aiheuttamisesta, sovelletaan vastaavasti henkilöön, joka vakuutetun suostumuksella on vastuussa vakuutuksen kohteena olevasta moottorikäyttöisestä ajoneuvosta. Vakuutussopimuslain esitöiden mukaan suostumuksella tarkoitetaan vakuutetun antamaa lupaa kohdassa tarkoitetun kulkuvälineen kuljettamiseen tai muuhun käyttämiseen. Suostumuksen ei tarvitse olla nimenomainen, vaan sen olemassaolo voi ilmetä olosuhteista. Suostumuksesta on yleensä kysymys esimerkiksi silloin, kun perheenjäsen käyttää toisen perheenjäsenen omistamaa kulkuneuvoa. (HE 114/1993 vp., s. 47)

A on ollut vahingon tapahtumahetkellä 14-vuotias. Vajaavaltaisuutensa vuoksi A ei ole voinut antaa vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua suostumusta isälleen B:lle käyttää hänen omistamaansa moottorikäyttöistä ajoneuvoa. Näin ollen B:tä ei voida mainitun lainkohdan nojalla samastaa A:han.

Vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan, mitä säädetään vakuutetusta, kun kysymys on vakuutustapahtuman aiheuttamisesta, sovelletaan vastaavasti henkilöön, joka asuu vakuutetun kanssa yhteisessä taloudessa ja käyttää vakuutettua omaisuutta yhdessä hänen kanssaan.

Asiassa on riidatonta, että A ja B ovat asuneet vahingon tapahtumahetkellä yhteisessä taloudessa.

Vakuutussopimuslain esitöissä ei ole perusteltu sitä, mitä tarkoitetaan vakuutetun omaisuuden käyttämisellä yhdessä vakuutetun kanssa. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan ainoastaan, että vakuutetun perheenjäsenet ovat yleensä kohdassa tarkoitettuja samastettavia henkilöitä (HE 114/1993 vp., s. 47).

Lainkohdassa tarkoitettuina auton yhteiskäyttäjinä on normaalisti pidettävä niitä yhteistaloudessa asuvia henkilöitä, joilla on ajo-oikeuden perusteella oikeus autoa käyttää. Pelkästään se, että yhteistaloudessa asuva on matkustajana ajoneuvossa, ei normaalisti täytä samastamisen edellytyksiä. Tällöin voidaan estää samastamissäännöksen käyttäminen esimerkiksi niissä tilanteissa, missä perheen vajaavaltainen, ajo-oikeudeton jäsen on ottanut luvatta auton käyttöön ja aiheuttanut vahinkotapahtuman.

Tässä tapauksessa vahingon tapahtumahetkellä auton omistajana ja vakuutettuna on ollut alaikäinen, ajo-oikeudeton henkilö eli A. Hän ei ole voinut käyttää omistamaansa autoa muulla tavalla kuin olemalla matkustajana. Tällaisessa tapauksessa on samastamissäännöksen tarkoitus huomioon ottaen katsottava, että vakuutettu, joka voi käyttää omistamaansa autoa pelkästään matkustajana olemalla, on laissa tarkoitettu auton yhteiskäyttäjä. B on asunut vahingon tapahtumahetkellä A:n kanssa yhteisessä taloudessa ja hän on ollut ajo-oikeuden omaavana oikeutettu autoa käyttämään. B on ollut yhteistaloudessa ainoa, joka on tosiasiallisesti voinut käyttää A:n omistamaa autoa. Näillä perusteilla B on vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella samastettava vakuutettuun A:han. Asiassa on riidatonta, että B ei vakuutuksenottajana olisi ollut oikeutettu vakuutuskorvaukseen. Koska B samastetaan A:han, A:lla ei ole oikeutta vakuutuskorvaukseen.

Viskaali Anttila esitti kanteen hylkäämistä.

Oikeudenkäyntikulujen osalta hän lausui seuraavaa:

Vakuutusyhtiö on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa.

A on paljoksunut käräjäoikeudessa vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikuluvaatimusta ja vaatinut käräjäoikeudessa, että häneen sovellettaisiin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ää, mikäli hän häviää asian.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Koska A on hävinnyt asian, on hän pääsäännön mukaan velvollinen korvaamaan vakuutusyhtiön tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Hovioikeus arvioi vakuutusyhtiön kohtuullisiksi oikeudenkäyntikuluiksi käräjäoikeudessa A:n myöntämän määrän yhteensä 17 431,23 markkaa ja hovioikeudessa yhteensä 7 031,07 markkaa.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys oli kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. Vakuutusyhtiö on tehnyt A:n korvaushakemuksen johdosta kielteisen korvauspäätöksen. Korvauspäätöksen perustelut ovat olleet lyhyet ja asia on ollut oikeudellisesti epäselvä. Ottaen huomioon nämä oikeudenkäyntiin johtaneet seikat sekä A:n nuori ikä ja asian taloudellinen merkitys hänelle sekä toisaalta vakuutusyhtiön taloudellisesti vahvempi asema A:n vastapuolena, hovioikeus katsoo, että on ilmeisen kohtuutonta velvoittaa A:ta korvaamaan kokonaisuudessaan vakuutusyhtiön kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus alentaa A:n vakuutusyhtiölle maksettavaksi tuomittavien kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrän puoleen.

A on vasta hovioikeudessa tuomittu maksamaan vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa. Tästä johtuen käräjäoikeudessa aiheutuneille oikeudenkäyntikuluille ei voida tuomita viivästyskorkoa, kun vasta kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Perustelut

Vakuutustoiminnan harjoittaminen edellyttää sitä, että yksittäisten vakuutussopimusten kohteena olevat riskit ovat tilastollisesti ennakoitavissa. Tämä vakuutustoiminnan harjoittamisen perusta vaarantuisi, jos henkilöt, jotka voivat vaikuttaa vakuutustapahtuman sattumiseen, suhtautuisivat vakuutuksen vuoksi huolettomammin vakuutettuun riskiin kuin muutoin. Sanottu näkökohta on usean vakuutusoikeudellisen säännöksen, vakuutusehdon ja oikeusperiaatteen taustalla. Vakuutustapahtuman aiheuttamista, suojeluohjeiden noudattamista ja pelastamisvelvollisuutta koskevien vakuutussopimuslain säännösten ja vakuutusehtojen avulla pyritään ohjaamaan vakuutetun käyttäytymistä huolellisuuteen siten, että vakuutustapahtuman sattuminen estyisi tai sen seuraukset jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Esimerkiksi vakuutussopimuslain 30 §:n 2 momentin mukaan vakuutuskorvausta voidaan vahinkovakuutuksessa alentaa tai se evätä, jos vakuutettu on aiheuttanut vakuutustapahtuman törkeästä huolimattomuudesta.

Samastamista koskevan vakuutussopimuslain 33 §:n nojalla mainittu näkökohta on ulotettu koskemaan eräiden vakuutussopimuksen ulkopuolisten henkilöiden toimenpiteitä. Säännöksessä tarkemmin kuvatuin tavoin vakuutettuun samastetaan sellaisia henkilöitä, jotka tyypillisesti voivat vaikuttaa vakuutetun omaisuuden käyttämiseen, omaisuuden suojelemisesta annettujen määräysten noudattamiseen, vahingon torjumiseen vakuutustapahtuman uhatessa ja vahingon rajoittamiseen sen satuttua. Vakuutuskorvausta voidaan säännöksen mukaan joko alentaa tai evätä se kokonaan, jos vakuutettuun samastettavan henkilön toimenpiteellä tai laiminlyönnillä on ollut yhteyttä vahingon sattumiseen. Vakuutussopimuslain 34 §:n mukaan korvauksen määrää koskevassa harkinnassa tulee ottaa huomioon, mikä merkitys vakuutettuun samastettavan henkilön toimenpiteellä tai laiminlyönnillä on ollut vahingon syntymiseen. Samastettavan henkilön tahallisuus, huolimattomuuden laatu ja olosuhteet muutoin vaikuttavat tässä arvioinnissa.

Vakuutettuun samastettavat henkilöt on vahinkovakuutuksen osalta määritelty vakuutussopimuslain 33 §:ssä. Lainkohta on vakuutussopimuslain 3 §:n 2 momentin mukaisesti pakottavaa oikeutta vakuutuksenottajan hyväksi ja syrjäyttää näin ollen sellaiset vakuutusehdot, jotka laajentavat samastettavien henkilöiden piiriä lain sanamuodon vastaisesti. Säännös on lisäksi poikkeus periaatteesta, jonka mukaan sopimus on merkityksellinen vain sopimuksen osapuolten välisessä suhteessa. Säännöstä ei näiden syiden vuoksi voida tulkita laventavasti vakuutuksenantajapuolen eduksi. Vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 1 kohdassa on vakuutettuun samastettu henkilö, joka vakuutetun suostumuksella on vastuussa vakuutuksen kohteena olevasta ajoneuvosta. Suostumus ei kuitenkaan ole välttämätön samastuksen tunnusmerkki, sillä saman pykälän 3 kohdan mukaan vakuutettuun samastetaan henkilö, joka asuu vakuutetun kanssa yhteisessä taloudessa ja käyttää vakuutettua omaisuutta yhdessä hänen kanssaan. Yhdessä käyttäminen on ymmärrettävä sen mukaan, mitä voidaan pitää asianomaisissa olosuhteissa tavanomaisena. Säännöksen tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon samastamissäännöksen tarkoitus ohjata sellaisten henkilöiden käyttäytymistä, jotka voivat vaikuttaa vakuutustapahtuman sattumiseen. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen (HE 114/1993 vp., s. 47) mukaan vakuutetun perheenjäsenet ovat yleensä mainitussa kohdassa tarkoitettuja samastettavia.

Asiassa on riidatonta, ettei B vakuutettuna olisi menettelynsä vuoksi ollut oikeutettu vakuutuskorvaukseen. Hän on aiheuttanut vakuutustapahtuman törkeästä huolimattomuudesta ja hänen alkoholinkäyttönsä on vaikuttanut siihen, että vakuutustapahtuma sattui. Asiassa on erimielisyyttä siitä, onko B A:n isänä ja samassa taloudessa asuvana samastettava auton omistajaan ja vakuutuksenottajaksi merkittyyn A:han. B on ostanut henkilöauton alaikäisen tyttärensä A:n varoilla ja tämän nimiin. Autoa koskevan vakuutussopimuksen mukaan vakuutuksenottajaksi on merkitty A ja auton haltijaksi B. B ja A ovat asuneet samassa taloudessa ja autoa on käytetty siten, että B on ajoluvan haltijana kuljettanut autoa. A on ollut autossa matkustajana ja autoa on käytetty sekä hänen tarpeisiinsa että perheen muihin kuljetustarpeisiin. Vahingon tapahtumahetkellä A on ollut 14-vuotias.

Näissä oloissa on katsottava tavanomaiseksi, että B on voinut omatoimisesti käyttää autoa, eikä hän siten vahingon sattuessa ole käyttänyt sitä luvatta. Vakuutus koskee tyypillisimmin sellaisia vahinkoja, jotka johtuvat ajoneuvon käyttämisestä liikenteessä. B on ajoluvan haltijana ja auton kuljettajana voinut parhaiten vaikuttaa vakuutustapahtuman sattumisen todennäköisyyteen. Hän olisi huolellisemmin toimimalla voinut ehkäistä vakuutustapahtuman sattumisen. B on siksi pidettävä vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuna vakuutettuun samastettavana henkilönä. Koska B on aiheuttanut vakuutustapahtuman törkeällä huolimattomuudellaan, Korkein oikeus katsoo, että vakuutusyhtiö ei ole menetellyt vakuutussopimuslain vastaisesti evätessään vakuutuskorvauksen.

Vakuutussopimuslailla (543/94) pyrittiin muuttamaan vakuutettuun samastettavia henkilöitä koskevaa oikeustilaa. Lain oikea merkitys ei kuitenkaan ole sen esitöiden, vakuutuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden perusteella ollut selvä. Asia on siten ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että A:lla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Tämän vuoksi Korkein oikeus oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8a §:n nojalla määrää, että asianosaiset vastaavat kokonaan itse oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan. Kanne hylätään ja vakuutusyhtiö vapautetaan velvollisuudesta suorittaa vakuutuskorvausta sekä oikeudenkäyntikulujen korvausta korkoineen A:lle.

Yhtiön oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale (eri mieltä), Kati Hidén (eri mieltä), Mikael Krogerus, Pasi Aarnio ja Juha Häyhä. Esittelijä Sami Myöhänen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Hidén: Pääasian osalta olen Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla. Vakuutusyhtiön kulukorvausvaatimuksen osalta lausun seuraavasti.

Vakuutusyhtiö on hylännyt sille tehdyn korvaushakemuksen, joka koski A:n varoilla hankitulle ja hänen nimissään olleelle autolle tapahtuneen vahingon korvaamista autovakuutuksesta. Tämän vuoksi tuolloin vielä alaikäinen A, joka ei itse ollut myötävaikuttanut vahinkoon ja jolle hänen ikänsä ja taloudellisten olojensa vuoksi asian merkitys ei ole vähäinen, on vaatinut vakuutuskorvausta kanteella. Vakuutusyhtiö, joka on evännyt korvauksen samastamisen perusteella, on vaatinut vakuutuksenantajien korvausvastuuta rajoittavien vakuutussopimuslain säännösten soveltamista. Kysymyksen ratkaisulla ja säännösten soveltuvuudella esillä olevan kaltaisiin tilanteisiin on sille vakuutusyhtiönä merkitystä yleisemminkin kuin vain tässä jutussa.

A häviää asian Korkeimmassa oikeudessa ja on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaan velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Korvausvelvollisuutta harkitessani otan kuitenkin huomioon oikeudenkäyntiin johtaneet seikat sekä asian merkityksen toisaalta A:lle henkilökohtaisesti taloudelliselta kannalta ja toisaalta vakuutusyhtiölle erityisesti periaatteelliselta kannalta ja tähän nähden asianosaisten erilaisen aseman oikeudenkäynnissä ja katson, että on ilmeisen kohtuutonta velvoittaa A korvaamaan vakuutusyhtiön oikeudenkäyntikulut täysimääräisinä. Näillä perusteilla, korvattavaa määrää oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8b §:n nojalla alentaen, velvoitan A suorittamaan vakuutusyhtiölle korvauksena oikeudenkäyntikuluista jutussa 2 000 euroa, mille määrälle on maksettava korkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Oikeusneuvos Taipale: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hidén.